Erilainen idänmatka

Oli perjantai 22. syyskuuta 1989 ja Donna irrotti OV:n laiturista kuten oli tehnyt jokaisena viikonloppuna huhtikuusta lähtien. Otettuaan bunkkerin Keilalahden uudelta asemalta suuntautui matka kohti itää. Taannoisen Wärtsilän telakan kohdalla sakeni ilma kuitenkin täydeksi sumuksi, jossa näkyvyys putosi 100 - 200 m pintaan. Siitä eteenpäin jatkui matka tehostetun navigoinnin puitteissa

 

Matkasuunnitelma tarkentui sumun alettua ja päätin kulkea mieluummin Santahaminan ulkopuolelta kuin ahtautua Hevossalmen sokkeloihin. Kartan kaivoin pitkästä aikaa esille samoin kuin suunnan ottamiseen erinomaiseksi osoittautuneen Silvan kakkulan. Tämän huiskamaisen varren olen katkaissut tuskin itse kakkulaa pitemmäksi. Näin voin ottaa suunnan kartalta yhdellä kädellä toisen ohjatessa tai pitäessä kiinni jostain tukevammasta, eikä karttapöydän reunus tule varren tielle. Matka jatkui tästä eteenpäin tarkasti lasketun ja ohjatun kompassisuunnan avulla. Taktiikkana sumussa on kulkea tunnetuista kohteista toiselle ja saada matkan varrella mahdollisimman usein luotettava sijainti. Usein joudutaan kuitenkin kääntämään sokeasti pelkästään lokin osoittamalla hetkellä, joka edellyttää tarkkuutta sekä navigoinnissa että suunnan pidossa. Erityisen vaikeata on sumussa ohjaaminen sen vuoksi, ettei silmä helposti saa käsitystä veneen kulkusuunnasta. Mikäli katse irtoaa hetkeksi kompassista, tahtoo suunta kammeta sivuun. Ajoittain on siis suorastaan ryhdistäydyttävä ja otettava takaisin oikein olan takaa.

 

On itsestään selvää, että kompassin tulee olla korkealaatuinen ja että sen eksymäkäyrä on laadittu. Suurin piirtein ja "riittävän hyvin" toimivat kompassit eivät näissä oloissa auta yhtään – päin vastoin, jos erehdyt niitä uskomaan.

 

Tärkeätä on myös seurata lokia. Jokaisen tunnistetun merimerkin, saaren, niemen tai vastaavan kohdalla nollataan trippi ja seurataan, milloin seuraavan kohteen tulisi olla käsillä. Lokin tulee olla tarkaksi kalibroitu tai virheen tiedossa. Donnan SILVA loki on kalibroitu n 1 % tarkkuudelle, mikä riittää.Kaikuluotain varmistaa kertomalla millaisessa vedessä kuljetaan. Se ei - kuten usein tunnustetaan - pysty kertomaan yllättäen eteen sattuvasta pystykivestä. Mutta se kertoo vallitsevan veden syvyyden, jota voi verrata kartan lukemaan. Syvyyden muutoksen tendenssi kertoo puolestaan mitä edestä todennäköisesti on löydettävissä. Karttaan merkittyjen syvänteiden ja matalien ylitykset näkyvät myös. Ajettaessa kohti rantaa tai matalaa saadaan lähestymisestä selvä indikaatio. Varsinkin yksin ajettaessa on matalan (ja myös syvän) veden hälytys oivallinen. Asettamalla hälytys sopivasti kertoo laite ennakkopisteen saavuttamisesta. Ehditään seurata kompassiakin...

 

Husunkiven jälkeen alkoi usvan seasta paistaa tummahko hahmo. Edessä oli puolalainen autolautta Pomerania. En saanut selvää siitä kulkiko vai makasiko se. Miehistö kuitenkin touhusi kannella. Sivuutin perän puolelta ja menetin suuntani sillä seurauksella, että osuin keskelle väylän vieressä olevaa reimarikkoa.

 

- No, nytpä taas tiedän missä olen.

 

Ensimmäinen Santahaminan ja Isosaaren välillä oleva viitta tuli sattuman oikusta näkyviin ja otin uuden suunnan kohti idempänä olevaa poijua. Poiju näkyi vain hetken sivuuttaessani, sitten oli olo kuin pumpulissa ikään. Tuntui kuin olisin kellunut valkoisen untuvamassan sisällä illan hämärtyessä kohti synkkää syyskuun yötä. Olisin yhtä hyvin voinut olla vaikka pilvessä taikka valkoiseksi maalatussa huoneessa. Olin kuitenkin vesillä ja yksin vastuussa siitä, miten Donnan matka etenee.

 

Annoin luonnollisesti säännönmukaiset sumuäänimerkit parin minuutin välein, mutta muita ääniä en kuullut. On outoa, etteivät ihmiset välitä äänimerkin antamisesta. Toisaalta veneiden äänimerkit ovat usein lähes mopediluokkaa eivätkä kuulu kovin pitkälle. Donnan torvi on noin puolimetrinen FIAMM kompressoritrumpetti, jonka äänitaso ylittää 130 dB. Se on meren vaatimusten mukainen, mutta maantiellä kielletty. Äänimerkki 5 sekuntia 2 minuutin välein on lain vaatimus ja se antaa turvaa paikan päällä sekä puhevallan myöhemmin raastuvassa - jos tarvitaan...

 

Pian näkyi hämärtyvässä sumussa etuoikealla kirkas valo. Uusi sumumerkki ja kierroksia alas. Lähes edessä makasi pieni valkoinen matkustaja-alus paikallaan keula länteen päin. Kutsuin Bruvikiä, mutta ennen kuin tämä vastasi sain huomata, että kyseessä olikin Kristiina, joka hiljaa alkoi kulkea eteenpäin. Olen huutoetäisyydellä ja päällikkö huikkasee ikkunasta onko minulla asiaa.

 

- Ei enää, sillä näen sinun kulkevan, sivuutan perän puolelta, vastasin.

 

Kristiina oli ilmeisesti kuullut äänimerkkini ja hiljentänyt nopeutensa turvallisen sivuutuksen aikaansaamiseksi. Näkyvyys oli alle tutkan minimietäisyyden, joten lähietäisyydellä oli alue, josta Donnaa ei varmaankaan kyetty näkemään - ei tutkalla eikä silmällä. Peräkannella seurasi keski-ikäinen pariskunta silmämunat kovina Donnan tyylikästä sivuutusta.

 

Mutta sen jälkeen alkoi jo olla pimeänpuoleista. Sain siis sumun ja pimeän yhdistelmän. Ei siis todellakaan nähnyt mitään. Valonheitin kantoi vaivaiset kymmenen metriä, jolla etäisyydellä olevan viitan heijastimet loistivat kirkkaan hunnun seasta. Tällä tarkkuudella oli siis osuttava merkiltä toiselle. Valo sytytetään vain muutamaksi sekunniksi ja "ammutaan" oletettuun havaintosuuntaan. Pitempi valaisuaika saa silmät sokaistumaan. Loki sanoo, milloin kannattaa ensi kerran kokeilla. Asiaa auttaa se, että Donnassa on valonheittimenä 300000:n kandelan Brinkmannin Black Max, joka on tehokas mutta siten toteutettu, että hajavalo jää vähäiseksi. Oikein hyvä venevalo!

 

Jatkoin kohti Kuivaa Hevosta, jonka lähestymisestä sain kaiulla vihjeen. Siitä siis kevyesti vasemmalle, havaitsen länsiviitan ja ollessani aivan pohjoiskärjen kohdalla pystyin aistimaan loiston välkkeen muutaman kymmenen metrin päässä. Tästä on siis nyt hyvä jatkaa. Lokin nollaus.

 

Raitapoiju ja sitä seuraava eteläpoiju löytyivät valonheittimellä. Pääsääntöisesti ei valolla näe kuin pumpulia, mutta - kuten sanoin - aivan vieressä oltaessa tuikkii heijastin tervetulleesti takaisin. Mutta nyt alkaakin vaativampi halssi, sillä Tallörnin kohdalla olevissa viitoissa ei poikkeuksellisesti ole heijastimia.

 

- Miksikö? En minä vaan tiedä...

 

Ei niitä viittoja kyllä löytynytkään ja itse Tallörnkin jäi näkemättä. Tein sokean käännöksen pelkästään kompassin ja lokin avulla ja vahdin kaiun sanomaa. Olin asettanut sopivan matalanveden hälytyksen herättämään silloinkin kun katse on jossain muualla. Edessä näkyi valoja ja joku huuteli VHF:llä Pirttisaaren Mv:a huonolla menestyksellä. Mutustelin evääksi varaamiani leipiä ja huuhtelin kokiksella perään. Parin minuutin välein piti muistaa painaa torven nappia - eiköhän olisi jo aika ostaa ajastin? Kun "laskettu aika" eli tripin lukema alkoi lähestyä, ammuin taas muutaman keilan valolla. En kuitenkaan saanut Gäddgrundin pohjoista näkyviin ja kaikua seuraillen sivuutin matalan istuintuntumalla. Seuraava odotuspiste olisi vasemmalle jäävä punainen. Kaapelinmittaa ennen aloin haeskelun, mutta matala löytyikin tällä kerralla kaiun avulla, joka alkoi nousta. Tehot pois ja varovaiseksi.

 

Sitten valo tavoitti viitan - olin ajamassa kymmenkunta metriä väärältä puolelta ohi. Pystykäännös eli käännös paikalla, ja sitten kaikua vahtien takaviistoon. Oikea suunta ei tässä muuten löydy muuten kuin kompassin avulla - istuintuntuma ei kerro yhtään mitään. Parin kymmenen metrin legit eivät kuitenkaan kaipaa erannon ja eksymän huomiointia. Jollet ohjaa tarkasti kompassin mukaan et ohjaa lainkaan. Veneesi alkaa vaellella ja voit löytää itsesi ties mistä. Olin jälleen onnellinen siitä, että minulla on parasta laatua oleva kompassi - Sestrel Speed Grid, joka ei vaikeissakaan tilanteissa ole jättänyt pulaan. Kaksinkertainen ostohinta ei enää vuosiin ole harmittanut.

 

Edessä olevat valot lähestyivät ja pian sivuutin muutaman koneella ajelevan purren, jotka pian katsoivat parhaimmaksi oikaista lähimmän saaren taakse. Ainakin sinnepäin ne lähtivät parvena menemään...

 

Gråskär ja Hästskär jäivät tyystin näkemättä, mutta olenhan nähnyt ne niin monesti ennenkin. Sen sijaan sain väläyksenomaisesti havainnon öljyväylällä olevasta reunamerkistä, jonka avulla kykenin tarkentamaan suuntani edessä olevan matalan sivuutusta silmälläpitäen. Onaksen lähestyessä tein poliittista päätöstä siitä mennäkö väylää vai oikaistako Onaksenportin kapeikosta. Kapeikko voitti. Valonheitin pyyhki vieressä siintävää luotoa ja yritin sumun seasta saada selvää onko tuo juuri se kivi, jonka vierestä mennään sisälle. Piti oikein hiljentää ja tutkiskella. Konsultoituani kaiun kanssa päätän, että se on se kivi ja kurvaan kiven ja olettamani matalikon välistä sisälle. Sitten sakeni lopullisesti.

 

Kulkuvalot luovat ympärille aavemaisen kirkkaan väriloiston enkä näe edes edessä olevaa veden pintaa. Kuljen merkittyjen väylien ulkopuolella oikaisten paikasta, mistä useimmat muut eivät kulje edes heinäkuun helteissä.

 

Yksinäinen tyhjyys valtaa mielen. Mitä teenkin tai jätän tekemättä menee kaikki omaan piikkiin. Käsitän olevani täysin oman onneni seppä - ehkäpä konkreettisemmin kuin monesti muulloin. Tämä ei ole auto, jonka voi pysäyttää ja mennä pientareelle huilaamaan eikä kesämökki, jonka laverilla voi kääntää kylkeä ja odotella parempia aikoja. Tämä on vene keskellä mustaa vettä, ympärillä kiveä ja kalliota ja jonka on turvallisesti kuljettava vielä monesta raosta ennen kuin voidaan ottaa ehtooksi. Täällä minulla ei ole muita kavereita kuin kompassi, loki ja kaiku. Sekä tietenkin Donna ja siinä sykkivä lämmin sydän, BMW.

 

Suhmuroin kääntöpuolen karttasuurennosten kanssa ja kiroan karttalaitosta, joka ei ole laittanut näihin meridiaaneja eikä matka-asteikkoa. Pysäytinkin ja pidin tuumastunnin. Vene tuntuu kiertyvän oikealle ohjaan miten hyvänsä. Onneksi on tuuli oikealta ja sorto vie siis vasemmalle. Sammutan mastovalon enkä silti saa mitään tuntumaa ympäristöstä. Nyt en enää käytä täyttä matkavauhtia vaan 4...5 solmua saa riittää. Björnhällenin kohdalla teen sokean käännöksen vasemmalle, sillä en saa luotoa näkyviin.

 

Kun pitäisi olla Rönnskärin kohdalla, en saa muuta havaintoa kuin että meri tyyntyy. Minua varjostaa siis SuPo:n lisäksi joku muukin. Olen varmuudella jonkun saaren pohjoispuolella mutta minkä? Kaiku antaa luottavaisuutta herättäviä lukemia ja hapuilen eteenpäin. Sitten alkaa merenkäynti taas tuntua ja kaiku putoaa. Kun loki kertoo Rönnskärin olevan jo kaapelin takanapäin uskon selvinneeni Onaksenportista ulos Emäsalon edustalle. En kylläkään vielä tänä päivänäkään menisi tarkasti vannomaan, että mistä välistä...

 

Nyt alkaa mieltä kaivella ajatus Skjöldvilkin väylällä kohdattavasta tankkerista, jollainen tässä sumussa saattaa tulla eteen todella salakavalasti. Siis kysäisen asiaa Emäsalon luotsiasemalta kutsuen tätä suoraan kanavalla 13.

 

- Kyllä täällä on yksi laiva, missä olet itse, sanoo luotsi?

- Olen juuri tulossa Rönnskärin kohdalta itään, vastaan.

- No ei se laiva silloin ole vaaraksi, se on jo meidän kohdalla ja menossa pohjoiseen. Nyt minä näen sinut tutkassa, kyllä te jo olette tullut Rönnskärin ohitse. Minäpä laitan sinut tutkaseurantaan, odota niin käynnistän tämän tietokoneen, tarjoutuu avulias luotsi auttamaan. Ja niin seuraa luotsiaseman tutka Donnaa minne vain tämä menee. Pyydän luotsia opastamaan asemalta kaakkoon olevalle eteläpoijulle. Saan suunnan ja ilmoituksen, että nyt meni punainen linja juuri poikki. Sumua putkeen ja menoksi siis. Vielä oli kokista hieman jäljellä ja taisi siinä mennä palanen apettakin. Kartan luku herpauttaa hetkeksi ohjailun ja luotsi saa aiheen huomauttaa olevani menossa väärään suuntaan. Pahoittelen valittamalla, ettei tätä venettä oikein kukaan ohjaa silloin kun itse luen karttaa. Kohta luotsi täsmentää:

 

- Ota viisi vasemmalle!

 

Jatkan ohjeen mukaan ja kohta saan kuulla, että menee kolme metriä poijun eteläpuolelta, matkaa yksi kaapeli.

 

Niin muuten menikin ja parin kymmenen metrin päästä täräyttää poijun heijastin takaisin valokeilaani. Pysäytän hetkeksi ja määritän uuden suunnan tästä kohti Hakasalon kärkeä. Sitten avaan jälleen Bemarin urut täydelle matkanopeudelle. Eteen ei näe käytännössä yhtään, aallotkin tulevat yllättäen ilman, että niihin voi varautua. Mutta matka jatkuu kylmästi leijuvassa, pimeässä kaurapuurossa ja jonkun ajan päästä ilmoittaa luotsi matkaa Hakasalon kärkeen olevan jäljellä pari kaapelia ja suunta menee taas sen kolme metriä saaren eteläkärjestä ohitse.

 

Hiljennän ja ryömin. Kaiku alkaa nousta ja pian kuulen aaltojen kohinan rantaa vasten. Mitään en kuitenkaan näe. Sitten yht'äkkiä näen valokeilassa punaista graniittia sumun seasta ja kaiku on jo tullut viiden metrin pintaan. Pysäytän ja tuumin. Aallokko loiskuttaa kumeasti rantaan ja alan kulkea kaiun avulla eteenpäin n 5 m vedessä. Kohta olen pussissa, kalliota on suoraan edessä ja kummallakin sivulla. Vieressä kelluu harmaa poiju, jota en tunne, mutta näky rauhoittaa, kun voin olettaa jonkun muunkin käyvän täällä veneilemässä.

 

Paikka lienee kuitenkin Hakasalon kärjessä oleva lahdelma ja käännän takaisin ulos. Kysyn vielä kerran luotsilta suuntaa Hakasalon ja Skallerhamnin väliseen salmeen. Nyt olen oikeilla jäljillä ja poistun jälleen tutkan katvealueelle "metsän taakse" kuten luotsi asian ilmaisi.

 

Alan kulkea salmessa zig-zag -taktiikalla kumpaakin rannan reunaa vuoron perään etsien. Ensimmäisellä oikean puolen halssilla alkoi kaiku nousta ennen kuin mitään näkyikään. Ja sitten, samperi, edessä aivan kolmen metrin päässä jökötti komea kivi vesiraja levästä vihreänä. Kapula taakse ja äkkiä!

 

Tämä on Skallerin rantaa, olettaisin...

 

Kiven takaa siinsi punertava rantakallio, mutta täysin varma en voinut olla siitä, mikä saari olisi kyseessä. Epäily luo turvaa, joten en ryhtynyt löydöstä onnellisena kuvittelemaan olevani jo perillä. Ainakin olisin saaren väärällä rannalla. Varovainen ja hallittu peräytyminen, jonka jälkeen kevyesti luodetta kohden. Hassua, että tässäkin laskin vaistomaisesti kompassisuunnan vaikka matkaa on vain kaapelin verran.

 

Edessä näkyi valoa. Lähestyin ja lähestyin ja pian huomasin, että puufiskari oli itäisessä rannassa kiinni ja keulan edessä pidettiin nuotiota. Tämä oli Hakasalo. Otin uuden luovin kohti koillista, jossa alkoi myös näkyä valoa.

 

"Hairahduin" ajamaan valoa kohden ja ollessani aivan valon luona näin rannan, rannan takana komean moottoriveneen sekä rannalla valonheittimiä heiluttavia ihmisiä. Nyt annoin merenkulkijan kunniani hieman joustaa ja tiedustelin kohteliaasti että mikäköhän mahtaa olla tämä nimenomainen paikka.

 

- Tämä on Sjöbjörnarna, sanottiin. Tämä on se pikkuinen saari, joka jää Hakasalon ja merikarhujen Skallerhamnin väliin. Niin, ja älä ihmeessä tule pätkääkään lähemmäksi, tämä ranta on matala ja kivi on jo ihan kohdallasi, jatkettiin. Kyseinen pikkusaari on tuskin 100 m pitkä ja sen toiselta puolelta tapahtuu sisäänajo kohteena olevaan satamaan.

 

Saaressa oli kaksi moottorivenettä, joiden miehistö alkoi ystävällisesti ja asiallisesti huudella ohjailuneuvoja siitä, miten pääsisin a) juuri siitä kohtaa pois, b) kiertämään pikkusaaren sekä c) Skallerhamniin sisälle. Ryömin ohjeiden mukaisesti ja tullessani toisen sisääntulopoijun kohdalle ei toista tahtonut erottaa. Olisi pitänyt vielä ajaa kompassilla sisäsatamassa, sillä pian olin oikealla olevan matalikon yläpuolella opastajien ja kaiun huutaessa kilpaa. Jarrua ja pystykäännös ja olin jälleen syvemmässä vedessä. Tästä ei sumu sakene...

 

Ensimmäiseen kiinnityspoijuun törmäsin kun en ajoissa sitä saanut näkyviin. Tällainen törmäily on tietenkin yleensä kovin noloa, mutta tällä kertaa se tuntui oikeastaan kotoisan miellyttävältä. Kiinnitin seuraavaan näkyville saatuun poijuun enkä pätkääkään ajatellut mennä maihin. Siellähän voi kompastua, kun ei näe eteensä!

 

Kiitin moottoriveneiden miehistöjä avusta ja ilmoitin myös luotsille olevani perillä.

 

- Kyllä se on hyvin tehty kun tällä ilmalla tulee Helsingistä tänne ilman tutkaa, kuittasi luotsi.

 

Minä puolestani lupasin seuraavaan veneeseen hankkia sellaisen...